Takapakkia selän kanssa, kuntoutuminen oli hyvässä vauhdissa, kun viiden-kuuden viikon paikkeilla tapahtui jotakin. Liikkumisesta, kävelystä, istumisesta tuli tsilisen kipeää, minusta kyljelläänmakaamisenritari. Olen perunut Tallinnan ja Lanzaroten matkat, vieläkö menee kolmantena Tukholma.
Päätyöstä olen virkavapaalla, sivutöitä teen kyljellään ja mahallaan, päätyökin onnistuisi varsin hyvin verkon ja erilaisten oppimisympäristöjen kautta. Opeopintoihin minut valittiin toistamiseen, jos nyt ei sattuisi mitään esteellistä. Vielä lisätehtävien kautta pääsin verkkoyhmään, jolloin ei tarvitse niin paljon olla läsnä samassa fyysisessä tilassa muiden kanssa.
Viime yönä, ihan uneen tipahtamisen vaiheessa, kuvittelukirjoitin runon valkoisesta sohvasta. En kirjoittanut mitään ylös, aamulla mietin silti aiheen syntyä. Näin kuvan valkoisesta sohvasta, kun FB:ssä kaveri esitteli uutta sohvaansa kuvan kera uudelle puolisolleen ja parille sadalle muulle. Entinen puolisoni osti eron hetkellä itselleen uuden samannäköisen. Näistä tilanteista syntyivät säkeet, joita en enää saa kiinni. Lapset ja koirat eivät mahtuneet tuon sohvan idylliin. Univihko esille, jos näitä alkaisi hiipiä enemmänkin. Oma kirjoittaminen on ollut vaiheessa tosi pitkään. Virkannut olen, sitä kun voi tehdä makuullaankin.
Bretonin Nadjaa, Pancolin Kilpikonnien hidasta marssia, haudottavien tekstien palautteita, ruokaohjeita, taimien ihmettelyä, koiran silmänurkasta punkin poisto ja blogien tuunailua. Aika hyvä saalis näin vajaakuntoisena, puolet päivästä vielä edessä. Taidan kontata parsapenkkiä kohti ihmettelemään, viiden vuoden odotus palkittiin.
