Pienen pieni veturi odottaa yhä...

Niemi-Pynttärin blogin uusin postaus ( http://ristonp.keskus.info/?p=195 ) kertoo aiheesta: kirjoittajat kirjoittavat itsestään. Blogikirjoittajat usein kirjoittavat itsestään ja se kai on sallittua, mutta kirjoittavatko kirjailijatkin itsestään. Huom. Osa blogikirjoittajista on kirjailijoita.


Itsestä ammennetaan tarinoita taikka sitten läheisistä. Mutta mikä on elämäkertakirjoittamista ja mikä on autofiktiota, milloin on vain aihe omasta elämästä tai naapurin, sitä tussitetaan ja mitä väliä sillä on… Eikö kuitenkin lukija (ja kustantaja) ratkaise sen, onko teksti nautinnollista ja tarpeellista? Ja estääkö sekään ketään?


Arki on parasta, mutta jos tekee tekstiä julkaistavaksi ja suuremmalle lukijakunnalle, onkin ehkä syytä miettiä etäännytystä ja sitä, onko yksityisen arki kuitenkaan kovin kiinnostavaa. Ja yleensähän ihmisille sattuu mitä ihmeellisimpiä juttuja. Niistä voi kirjoittaa… ja pitää.


Luulen, että arki kiinnostaa, omakohtaisuus kiinnostaa, siksi, että elämme nyt kovin vaikeassa maailmassa tai helpohkossa, miten vain. Nyt muotia ovat vanhemmat arvot kuten yhteisöllisyys, joten yksityinen arki pitää kirjoittaa yhteisöllisesti, vai? Yksilölliset havainnot ovat aitoja.


Kiinnostavaksi yksilön arkin tulee juuri yksilöllisten havaintojen kautta. Siitä tulee yhteisöllistä. Se tuntuu. Olemme siirtymässä siis levottomien ajasta kohti jotakin omakohtaista ja kollektiivista. Ääh, eihän se mene näin… jot puhuin itseni pussukkaan.
Luen tällä hetkellä kiinnostavaa kirjaa; Claire Castillonin Pieni sydän jaksaa rakastaa (Gummerus, 2008). Edellinenkin teos iski: Äidin pikku pyöveli. Lyhyviä tarinoita, hienoja.


Tässä uudessa avaustarina on liikuttava. Nainen pesee, pyykkää ja pakkaa kaiken matkalaukkuun. Kiirehtää asemalle, jossa tapaa aviomiehensä, jonka kanssa harvoin käy edes kahvilla asemilla. Näkevät vain asemilla. Yleensä vaihtavat vain matkalaukkuja, vaimo saa likaiset ja mies silitetyt ja puhtaat. Tätä jatkuu, mutta loppu on jännittävä.


Liikuttava tarina on siksi, että nainen on niin onnellinen aviomiehestään. Hän ei inhoa kotitöitä kuten muut. Palkintona hän saa aina pikku lahjan mieheltään likaisten vaatteiden matkalaukussa, toki nainen tuntee myös miehen ihon hipaisun asemalla, mutta… viimeinen lahja on paras, siitä syntymäpäivälahjasta ei mies itsekään tiedä mitään.


Onko Castillon keksinyt tarinat itse, vai onko hän vain värittänyt todellisuutta ja mitä on kirjallisuus, mitä on taide?

puuleanvanainen ranorutsu

...parvekkeella katselen pihaa ja sitä, mitä lumi on huvennut alemmas, kallio pilkahtelee paikoin, mutta lasten askeleet näyttävät suuren lohikäärmeen hännältä vai kutsutaanko sitä pyrstöksi, siinä se on ässävenkurassa, siirryn lintuperspektiivissä hieman lähemmäs ja huomaan, miten ässävenkurahännän vieressä on lohikäärmeen selkä, tai olkoon sitten dinosaurus, selkä kaarella, tassut ja pää vääntäytynyt asentoon, jota näkee vain aivoverenvuotopotilailla. Dino on saanut aivoverenvuodon tässä meidän pihassa, mutta onko tuo jälkimuodostelma lumessa näky menneestä vai vieläkö hetki sitten dino siinä makasi, korahtelua en ole kuullut, eikä ritarin askeleitakaan ole näkynyt aikoihin näillä main, niikseen kaikki on vielä jotenkin hämärän peitossa, mutta jospa asia ratkeaisi myöhemmin tänään vielä...

Kaikesta vapauttava lumi

Hiljaisuus on armollista, lumi puhdistaa.
Ajatukset eivät siis peity lumeen, vaan kypsyvät peiton alla,
valkoisen paperin kammo -käsitteenä voitaisiin vaieta iäksi,
tilalle vapauttava valkoinen odotus...

Niemi-Pynttäri käsittelee lumiaihetta blogissaan
http://ristonp.keskus.info/?p=166

Tuo mahtanee olla kaikille kirjoittajille helpottava ja tuore näkökulma.

Uskoin pienenä, että puut elävät talvella maan sisässä,
että ne vaihtavat lehtensä juuriin ja
että oksisto maan päällä toimittaa juurten virkaa.

Toivoin myös talviunia ihmisille.

Silti kirjoitan runsaimmin juuri kevättalvella, kun luonto lepää,

kehoni heräilee vasta kun
ensimmäiset viherrykset honteloina hoippuvat
valon ja lämmön voimasta
ja sisällä polttaa tarve kaitsea niitä.

Kuudentena päivänä

Jo kuudes menossa näitä uusia, outojen hymyjen täyttämiä päiviä. Minut on tavoittanut joku kummallinen ja selkeä kirkkaus, vahvuus, väkevyys, levollisuus ja rauha. Vihdoinkin. Ihan sama vaikka en tiedä syytä ja vaikka yllätti salaa. Tämä on hyvä, sillä tunsin koko syksyn olevani harmaan seitin peitossa. Tässä tapahtui ehkä jonkinlainen vaiheiden kautta herääminen ja onhan nyt valoakin enemmän kuin viikko sitten. Jospa olin jonkinlaisessa pimeässä kotilovaiheessa, enkä voinut liikuttaa raajojani kunnolla. Jospa nyt olen kuoriutunut.

Viime syksyn tein opetustöitä 32-59 h viikossa, ei tuntunut ylitsepääsemättömältä, mutta kasvatti kokoa kolmeen ja ehkä siinä salakavalasti sairastui siihen "kyllä minä pystyn mihin vain" -tautiin. Väsymyshän tulee aina jälkikäteen. Nyt se on nukuttu vähäisemmäksi.

Olen kahtena päivänä viikossa pienen ponin omistaja, opettelen taasen luomaan lantaa, vaikka ei kai niin pienestä paljon; silti punaiset kottikärryt, lapio ja talikko, ponin talvikarvan rapsutusta ja pari turvan tönäisyä, se on siinä. Pienemmät ratsastavat tai ajavat. Päälle kaakaota ja juustovoileipiä parhaan ystävän luona ihankuin lapsena.

Tänä aamuna aurinko ihan kutsui järvenjääkävelylle, hidasta menoa koirakaverin kera, tyytyväistä. Nälkä häipyi myöhemmin sinihomejuustotäytteisillä lihapullilla, joita keskimmäinen taiteili, Karvis-kissalle kiitos ohjeesta.

Jo viime vuonna lupasin kävellä hitaammin, mutta tänä vuonna aion hidastella.

Eilisilta päättyi sanoihin: -Kiitos äiti tästä ihanasta ponipäivästä. -Samoin sinulle.

tikulla jäitä

1.12.2007 lauantai
”Äiti, voimmeko käydä lauantaikarkkiostoksilla sitten, kun sinä tulet töistä, kun isillä on polvi kipee…”
Tämän tekstarin sain tänään, kun pidin luentoa.

Isi oli eilen pikkujouluissa, enkä häntä ehtinyt aamulla nähdä, koska hän oli lähtiessäni unessa…

Isin polvi on kipeä

1. koska häntä tanssitti niin kovasti
2. koska hän konttasi kotiin pikkujouluista
3. koska isin polvi on kipeä
4. pojasta polvi paranee
5. jotain muuta, mitä?

Sinistä toivoa Tuusulaan

Mitä voi enää sanoa? Mitä pitäisikään sanoa?

Ei saa jeesustella, ei voi pelotella ja ei kai tarvitse kirjoittaa mitään aiheesta.

Ohjastin lukiolaisille mediapäiväkirjan ohjeet keskiviikkona kahdentoista maissa. Tarkoituksena on pohtia omaäänisesti mediaa, eri tiedotusvälineitä (TV, radio, Internet ja lehdistö) niin että eri näkökulmat tulevat esiin paikallisesti, valtakunnallisesti ja ulkomaisista medioista myös. Miksi tietystä aiheesta puhutaan, miten asia esitetään, miksi tiettyjä asioita ei mainita ja miksi mainitaan, kuka on sen välineen kohde ja mikä on tavoite ja mitä vielä…

-Mikä voisi olla aihe, joka kiinnostaisi mediaa täällä ja muualla? eräs opiskelija kysyy.
Annan esimerkkinä hoitajien joukkoirtisanoutumisen, kun en muuta keksi ja samalla mietin ääneen, voinko toivoa yleisesti kiinnostavia aiheita, ettei vain satu tsunameita.

Tunti päättyy klo 12.45 ja marssin opehuoneeseen, jossa Jokela on havaittu jo. Mistähän aiheista saan lukea ne 37 mediapäiväkirjaa?

Hiljainen hetki torstaiaamuna, ohjeet kaupungilta, että oppituntien sisältö pitää syrjäyttää eilisen tapahtuman vuoksi.
Edessäni on ensimmäinen vuosikurssi: Katseet, eleet, ilmeet kertovat, että puhua ei voi, ei nyt. Joku sanoo asian ohi, että ulkona on kaunis ilma, lunta tippuu hiljalleen.
Kysyn, haluatteko lähteä lumipallojen tekoon. Kaikki innostuvat tänä aamuna. Idea on spontaani, ehdotus on tullut oppilaalta.
Ulkona yhteinen suru saa tilaa, palloista syntyy lyhtyjä ja minä haen sisältä kynttilöitä. Toiminta käsillä vapauttaa puhumaan aiheesta.
Menemme sisälle jatkamaan aineemme aihetta, median käyttöä.

Seuraava aamu opehuoneessa: Joku lyö kahvipöytään iltapäivälehden ja kysyy: ”Vai, vieläkö haluatte lukea?” Minä hiillyn sisältä. Ihmettelen ääneen sitä, miten meillä asia käsitellään kahdessakymmenessäneljässä tunnissa ja sitten emme halua siitä kuulla mitään. Ja ne siellä, kaukana Tuusulassa, eivät ole vielä ehtineet päästä edes suremaan. Ähkyä koemme me, joilla ei ole mitään todellista kosketusta aiheeseen.
Onneksi on tiloja, joihin ihmiset pääsevät hiljentymään ja toivottavasti yhdessä muiden ihmisrodun edustajien kanssa.

Kouluihin kai pitäisi tulla uusi aine nimeltä välittäminen, kuka sitä opettaisi, mitkä olisivat opetuksen sisällöt…

Olen nyt kehottanut oppilaita huolehtimaan muista, aivan läheisistään ja niistäkin, jotka ovat vain lähellä samassa ryhmässä, vaikkapa tietyn ainevalinnan takia. Olen kehottanut ilmoittamaan epäilyttävistä asioista koulussa, sen ulkopuolella ja eri todellisuuksissa ja kertonut, että aikuisten kanssa voi keskustella.
Tekemäni gallup kuitenkin osoitti, että tämä Jokela ei ole aiheuttanut kotona keskusteluja kuin joka kolmannen opiskelijan mainitsemana.

Saanko luvan...

Liike on yksi aisti ja kaikki liikkuu, paitsi valokuvissa, kai.

Liike saa kuvan värit harmaaksi, vaikka tässä kohteena on monta värillistä ja monta väriä.

Olin tänään työpaikkahaastattelussa,

ja liikettä oli, mutta ei niin harmaata, rehtori oli liikkeessä ja aidosti ystävällinen.

Viimeiseksi huomioni keskittyi pöydällä olevaan suklaalevyn kokoiseen yyterimäiseen hiekkalaatikkoon, jossa oli pieni puinen harava ja muutama pikkuruinen käsistä soljuva kivi.

Kysyin haastattelun jo mentyä tämän laatikon funktiota ja rehtori vastasi minulle jo odottaneensa kysymystä. Hän kertoi, että yleensä tähän kiinnittävät huomionsa taiteellisesti suuntautuneet ihmiset tai sitten hallinnollisesti ahdistuneet. Hän hymyili.

Rehtori itse liikutteli haastattelun aikana haravaa. Ja minä tunsin samaa halua, ehkä jos saan paikan, voin kysyä haravointilupaa.